Stressi ja viidakon minä

Tarina alkaa muinaisesta minästä, esi-isistä jotka taistelivat selviytymiestä viidakossa muiden petoeläinten kanssa. Kenestä tulee seuraava "apex predator", kuka lunastaa paikkansa huomisessa, ja kuka lähetetään tuonelaan tänään. Siitä lähtien kun esi-isämme kävelivät uunituoreilla jaloillaan vedestä maalle ja opettelivat hengittämään, on kaikki aistimme, elimemme ja toimintomme hioutuneet elämän rankan kiertokulun kovassa kohtelussa edistämään lajimme säilymisen mahdollisuuksia. Menemättä sen tarkemmin biologiaan, nostan esiin silmät ja aivot, erityisesti refleksit.

Iso osa toiminnastamme on "automaattista" siinä mielessä että vaikka emme ehdi miettimään miksi, kehomme reagoi johonkin mitä alitajuisesti havaitsemme. Helppo ja selkeä esimerkki on hyppyrefleksi joka tapahtuu kun silmä havaitsee käärmeen tai edes etäisesti käärmettä muistuttavan kepin polun varrella. Ennen kuin huomaatkaan, olet kenties kiljahtaen, hypännyt pakoon, ylös tai taakse. Refleksi on olemassa, vaikka et olisi ikinä nähnyt tai kuullut mitään käärmeistä tai oppinut tietoisesti niiden vaarallisuudesta. Nämä refleksit on muinoin auttaneet meitä selviytymään ja kehittymään, kun emme ole olleet enää niin helppoja saaliita kilpaileville lajeille, ja kovan taistelun kautta olemme onnistuneet lajina muovaamaan koko ympäröivän maailman pitkälti palvelemaan meidän tarpeitamme.

Modernit pedot betoniviidakossa

Kuten ravintoloitsijaystäväni häneltä tiedustellessani aiheesta sanoi: "Ei ole ilmaisia lounaita", ei tätäkään ole maksutta saavutettu. Kehitys on ollut niin valtavan nopeaa ja kiihtyvää ihan kaikessa muussa paitsi kehoissamme. Käyttöön on valjastettu kaikenlaiset hyödykkeet höyryvoimasta 5G-yhteyksiin, mutta kehomme, aivotoimintamme, kantaa vielä vahvasti mukana luolamiesajoilta tuttuja piirteitä ja ominaisuuksia. Tämä iskee salakavalasti ja huomaamatta kuin käärme puun oksalta.

Modernit petomme eivät ole tiikereitä ja käärmeitä viidakossa, eivät naapurin sotaisia heimoja eikä epätietoisuutta syömäkelpoisten ja myrkyllisten hedelmien välillä. Modernit petomme ovat liian täydet aikataulut, epämääräiset vaatimukset, merkityksen puute, ilkeät twitterkommentit, vaihteleva instagram-suosio ja yhdellä eilen pudonnut facebook-kaverimäärä. Mihinkään näistä ei kuole nyt, eikä huomenna, ja valtaosa on ihan itsestä kiinni, mutta keho ei tajua sitä. Kehomme tulkitsee että nyt ollaan vaarassa, tilanne ei ole hallinnassa, paljon tuntematonta ja paljon uhkaavaa näköpiirissä.

Modernien petojen saartamaksi joutuminen on usein omaa huolimattomuutta - kalenteri on täytetty huonosti. Kalenteria katsoessa näkyy paljon tyhjää, jokainen tunti näyttää täyttämistä odottavalta lohkolta. Vähän kuin lukujärjestys peruskoulussa. Tuntuu ettemme tee tarpeeksi jos siellä näkyy tyhjää. Näiden "vuorokauden hyppytuntien" täyttäminen kuitenkin kostautuu hyvin nopeasti kun kiire yllättää eikä ole lepohetkiä näkyvissä.

Kun esi-isämme viidakossa näki yhden pedon, tilanne saattoi vielä olla hallinnassa. Se saattoi olla jopa pelottava mammutti, joka kuitenkin oli saaliseläin ja haluttu näky - haaste kohdattavana. Kontrolloidusti se saatiin kaadettua, kun siihen suhtauduttiin asian vaatimalla vakavuudella ja keskittymisellä. Tilanne kuitenkin muuttui heti jos mammutin lisäksi vasemmalta ulvoi susilauma, takana sihisi käärme ja oikealla naapuriheimo kalisteli keihäitä. Hallinta menetetty, järjestyksestä kaaokseen hetkessä. Sama mekanismi toimii meilläkin - yksi isompikin projekti on hallittavissa, mutta jos siihen sivulle tulee otettua kuusi pienempää, kotona hajoaa vesiputket, auto menee huoltoon ja lapsi sairastuu niin ollaankin jo ihan täysin eri paikassa henkisesti. Modernien petojen saartamana, kaaoksessa, ilman selkeää reittiä ulos.

Pyhitä lepopäivä

Ei varmaan ole sattumaa että jo raamatussa puhutaan lepopäivästä. Eikä vaan puhuta, vaan koko kirjan voimakkain olento - Jumala, otti lepopäivän luomisviikon päätteeksi. Se sitten kirjattiin säännöksi pyhään kirjaan, ja siitä oltiin aikanaan jopa niinkin tarkkoja, että lepopäivänä työtä tekeviä odotti kuolemanrangaistus. No, en suosittele kuolemanrangaistuksen palauttamista, mutta lepäämisen tärkeydestä on hyvä aina välillä muistuttaa itseään ja läheisiä. Jos se ei onnistu luonnostaan, niin yksi hyvä tapa on merkata lepopäivät tai lepohetket jo tyhjään kalenteriin, niin ei sitten vahingossakaan ylitäytä sitä.

Neuvo saattaa kuulostaa yksinkertaiselta ja helpolta, mutta siitä huolimatta aina ajaudutaan sinne loppuunpalamisen äärelle. Tiedetään, mutta ei toimita. Ajatellaan että kyllä minä vielä tämän ja tämän, lepään sitten joskus (haudassa) joskus (haudassa). Allekirjoittaneella lukee muistiinpanoissa ainakin viidestä eri seminaarista tuo samainen lepäämisohje, mutta tässä sitä taas ollaan. Kirjoitellaan rästitekstejä hirveällä vauhdilla muuton keskellä rukoillen korkeammilta voimilta lisäaikaa suorittaa. Sanon saman kuin jokainen niistä seminaaripuhujista toistaiseksi: älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon.