Itsepetos on merimiestä karille houkutteleva laulava seireeni, herätyskellon soidessa se on lämmin sänky joka tarjoaa helppoa ratkaisua hetkeen. Vastuunpakoilua ikävän tilanteen edessä - se helppo valinta oikean vastakohtana. Ennen kaikkea itsepetos on kuitenkin itseä ja omia periaatteita vastaan sotiva väärä valinta joka vaatii aina oikeutuksen. Ja oikeutuksenhan se aina saa - tavalla tai toisella.
Parisuhteissa itsepetoksen oikeutus löytyy usein omien hyveiden korostuksesta ja toisen demonisoinnista. Kukaan meistä ei tee sitä tieten tahtoen tahallaan tai silkkaa itsekkyyttään - alitajunta suojelee meitä omilta virheiltämme ja kantamattoman vastuun taakalta, tuhoisin seurauksin. Kenties jätämme likaiset astiat pöydälle laiskuuttamme, mutta ajattelemme että kyllä minä voin kun viikko sitten kumppani teki samoin, tai on ollut niin rankka päivä töissä ettei voi olettaa että jaksaisi vielä kotonakin hoitaa hommat kuntoon. Aina löytyy syy tai tekosyy, jonkinlainen oikeutus. Jos se ei löydy omista hyveistä, se löytyy toisen paheista.
Peiliin katsominen on todella vaikeaa jos ei ymmärrä oman itsepetoksen vaikutuksia - ja vaikeaa se on myös silloin jos ymmärtää, kun toinen ei ymmärrä. Itsepetoksen vallassa toimiva ihminen siis käytöksellään kutsuu muita samaan. Miksi minun pitäisi, kun tuokaan ei? Tämä korostuu erityisesti parisuhteissa, ja on itse asiassa monien parisuhteiden kaatumisen juurisyy. Itsepetoksen kierre saattaa alkaa aivan huomaamatta ihan pienistä asioista, kuten kotityövelvollisuuksien laiminlyönnistä tai muiden velvollisuuksien putoamisesta liiaksi toisen osapuolen harteille. Pian toinen marttyyrina siivoaa kasvattaen omaa halveksuntaansa patalaiskaa kumppania kohtaan, samalla kun toinen kilpaa keksii itselleen syitä miksi tämä järjestely on oikeudenmukainen, miksi toinen ei ole ansainnutkaan apua. Lopulta ollaan jumissa tilanteessa jossa kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä kilpaa kasvattaa halveksuntaansa toinen toistaan kohtaan, ja molemmat näkee itsensä epäoikeudenmukaisesti kärsivänä marttyyrina ja puhtaana kaikesta pahasta.
Itsepetos ilmiönä ei kuitenkaan rajoitu pelkkään parisuhteeseen, vaan se värittää koko elämää. Arbinger Instituten kirja "Leadership and Self-Deception" käsittelee aihetta kuvaten itsepetoksen vallassa olemista laatikossa olemiseksi. Kirjassa laatikossa oleva ihminen näkee muut ihmiset objekteina, kohteina elämässään, ihmisten sijaan. Unohtaa että muut ovat samanlaisia kuin hän, ja sen sijaan näkee heidät vain yksiulotteisina funktioina omassa elämässään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että hieman hitaammin edessä ajava ihminen ei ole enää ihminen, vaan tientukko, joku josta menettää malttinsa ja tööttäilee tai kaahaa naama punaisena ohi. Kanssaihminen joka astuu sisään melkein täyteen bussiin ei ole kanssaihminen, vaan vaiva ja haitta jota ei toivo viereensä istumaan. Tällöin laitetaan laukku viereiselle penkille, tai istutaan niin leveästi että viesti tahtotilasta menee varmasti perille. Kaupan kassalla kommunikoidaan vain pakolliset ei kuittia-tiuskaukset, ja siivoojan imurin äänistä pahoitetaan mielet - eivätkö ne ymmärrä miten tärkeää keskittyinen meille on. Keskiössä henkilö, minä, ja toissijaista kaikki muu - ne objektit ympärillä.
Kaikki itsensä ajattelu ei tietenkään ole laatikossa olemista tai itsepetosta. Kirjan mukaan, mistä itsekin olen vakuuttunut, voi kaiken tehdä kahdella tavalla. Laatikossa tai sen ulkopuolella. Kohtaatko ihmiset ihmisinä vai objekteina, mitä kaikkea ylimääräistä olet itsellesi oikeuttanut? Itsepetoksen tunnistaminen ja kohtaaminen on kaikista pelottavin ja vaikein vaihe. Siinä olet alastomana sen kriittisimmän edessä, itsesi edessä. Sinä tunnet virheesi paremmin kuin tunnet vahvuutesi. Et valehtele kenellekään niin paljon kuin valehtelet itsellesi. Kun valehtelet itsellesi, teet itsestäsi heikon. Jokainen oikeutus jonka itsellesi etsit, jokainen kantamaton pala vastuuta jonka hautaat piiloon muista etsittyjen vikojen alle, syö sinulta sitä kivijalkaa jonka päälle omanarvontuntosi rakentuu. Sisimmässäsi sinä tiedät puhuvasi paskaa, vaikka kuinka yrität sitä lahjapaperiin verhota.
Minulle tämä aihe on todella henkilökohtainen, sillä olen tiedostamatta tarkkaillut ilmiötä jo pitkään, mutta vasta nyt herännyt sen todellisiin mittasuhteisiin. Lukioaikainen uskonnon ja filosofian lehtorini oli hämmentävän hyvä opettaja, mutta ennen kaikkea hyvä ja aina läsnäoleva ihminen. Mietin todella pitkään mikä hänet niin kirkkaasti erotti muista lukioni opettajista, enkä millään saanut siitä ajatuksesta kiinni - mutta nyt se tuntuu ilmiselvältä. Hän oli ulkona laatikosta, muut olivat enemmän tai vähemmän sisällä. Hänelle me olimme ihmisiä, yksilöitä, siinä missä muille opettajille me olimme oppilaita joita käskyttää ja joille jakaa tehtäviä. Olkoon tämä ihanin lehtorini nyt vaikka Antti. Antin tunnilla opin enemmän kuin millään muulla - siitä huolimatta että Antti ei edes käyttänyt oppikirjoja opetuksessaan, vaan tarinoita ja dialogia. Minulle tuohon aikaan Antti oli harvoja opetusympäristöni ihmisiä joita itse näin yksilöinä objektin sijaan - kaikki muut olivat vain hahmoja suorittamassa omaa toimeaan opettajana tai oppilaana. Leadership and Self-Deceptionin mukaan paras tapa opettaa itsepetosta välttävää elämäntapaa onkin noudattaa sitä itse, ja johtaa esimerkillä. Kutsua ihmisiä ulos laatikoistaan kohtelemalla heitä ihmisinä - ei niinkään puhumalla laatikoista ja kirjoittamalla aiheesta esseitä. Kyllä minä tälle vielä oikeutuksen keksin.
