Nat Ware esitteli vuoden 2014 TEDx puheenvuorossaan vastauksensa siihen miksi nykyään ollaan niin onnettomia vaikka lähes kaikki asiat on paremmin kuin ennen. Waren hypoteesin olennainen osa on oletusten kuilu. Onnettomuutemme ei johdu Waren mukaan siitä että asiat olisivat huonosti, vaan siitä että asiat eivät ole niin hyvin kuin epärealistisen optimistiset odotuksemme vaatisivat.
Waren hypoteesissa odotusten kuilut jakautuvat kolmeen eri ryhmään, joista yksi liittyy mielikuvitukseen, toinen muihin ihmisiin ja kolmas omaan maailmaamme suhteessa menneisyyteen.
Ratkaisua tehdessä on luontevaa valita ratkaisu jonka kuvitellaan olevan paras mahdollinen, vaikka se ei olisikaan ratkaisu joka tekee onnelliseksi. Mielikuvia väritetään liioitellen puheessa ja kuvia muokataan sopimaan ihanteeseen todellisuuden sijaan. Matkakohteita miettiessä netissä osuu kohdalle pääasiassa taideteoksia, ylikäsiteltyjä valokuvia jotka on tehty näyttämään mahdollisimman satumaisilta vaikka todellisuus on aivan jotain muuta. Ideaa esitellessä Ware käyttää esimerkkeinä lukuisia matkakohteita ja maailmankuulua maalausta: Mona Lisaa. Mona Lisa on kuuluisa hymystään, mutta myös siitä että Mona Lisa on oikeasti hyvin pienikokoinen maalaus panssarilasien sisällä museossa joka on täynnä äänekkäitä turisteja kameroineen ja puhelimineen. Monen taidetta rakastavan matkailijan odotukset ja todelinen kokemus menee niin pahasti ristiin että museovierailusta päällimmäisenä mieleen jää karvas pettymys.
Ware jatkaa kertoen, että itse asiassa useimmiten onnellisimmat hetket matkustellessa ovat niitä mitä ei osata ennalta odottaa. Jotain mikä tapahtuu yhtäkkisesti tai yllättäen, mistä ei ole ehtinyt muodostaa epärealistisen korkeita odotuksia.
Tätä kyseistä odotusten kuilua syventää entisestään tietokonealgoritmit jotka valikoivat katsojille aina parhaat, eniten tykätyt ja eniten jaetut sisällöt. Silloin huippuhetkestä tulee oletus, poikkeuksellisen hyvästä normaali.
"Kun saat ihmiset vihaamaan itseään, voit myydä heille asioita"
Nat Ware
Poliitikko joka lupaa suuria on todennäköisempi saamaan ääniä kuin poliitikko joka ei lupaa mitään. Tyhjät lupaukset kuitenkin johtavat väistämättä pettymykseen, ja siitä huolimatta seuraavallakin kierroksella suurimpia tyhjyyksiä ja mahdottomuuksia lupaavat keräävät äänet.
Kun mielikuvituksemme rajattomat mahdollisuudet kohtaavat todellisuuden rajoitteet, meistä tulee onnettomia ja pettyneitä.
Kun omaa itseä arvoitetaan koetun ympäristön perusteella. Henkilö joka tienaa 50.000€ köyhällä alueella kokee onnellisuutta, mutta saman tienaava rikkaassa naapurustossa on onneton. Henkilö joka saa palkankorotuksen on onnellinen, mutta vain siihen asti kunnes kuulee muiden samalla osastolla saaneen hieman isomman palkankorotuksen. Tämä ei kuitenkaan rajoitu talouteen, vaan pätee kaikkialla. Tilastollisesti ihminen on onnellisempi itseään tyhmempien tai rumempien seurassa. Yhden kauneusleikkaus on pois toisen onnesta. Jos taas kaikkien olot paranevat suurinpiirtein samaa tahtia, on kyseessä ns. hedonistinen juoksumatto jossa edistystä tapahtuu kokoajan, mutta se ei tunnu siltä koska eroa ei synny vaikka kuinka raataa.
Tällä kuilulla on myös toisinaan veriset seuraukset. Toisin kuin aiemin on luultu, köyhyys ei aiheuta rikollisuutta, mutta suhteellinen köyhyys aiheuttaa.
"The more unequal you let your society get, the higher the probability of death through violent causes gets"
Dr. Jordan Peterson 2016
(Gini Index, Dr. Jordan B. Peterson 2016 Lecture 06 Maps of Meaning: Part I: The primordial narrative. )
Ankkurointi, psykologian kontekstissa, on sitä kun henkilö peilaa nykytilaansa menneisyyteen. Henkilö joka kokee kehittyvänsä on onnellisempi kuin henkilö joka kokee elämänsä menevän alamäkeen. Jos henkilö A ja henkilö B saavat saman verran rahaa elämänsä aikana, onnellisempi on henkilö joka saa alussa vähän ja lopussa enemmän, koska kehityssuunta on positiivinen, vaikka rahamäärä yhteenlaskettuna olisi molemmilla täsmälleen sama.
Tästä huolimatta kysyttäessä 90% ihmisistä vastaa mielummin ottavansa 10 miljoonaa huomenna kuin 8 miljoonaa niin että saavat ensin vähän ja joka päivä hieman enemmän kuin edellisenä päivänä.
Odotusten epärealistinen nostaminen aiheuttaa samoja ongelmia lapsille kuin mitä se tekee aikuisillekin. Aikuisten odotusten nostattaminen on jossain määrin huomattu, kun on alettu kritisoimaan epärealistisia kauneusihanteita tai epärealistisen onnellisia loppuja elokuvissa, mutta harvoin kuulee puhuttavan kuinka lapsille pitäisi olla rehellisempi. Jokainen lapsi on äidilleen ja isälleen se kaikista fiksuin ja taitavin, komein, kaunein ja yksinkertaisesti paras. Jos sosiaalisen median, matkailukatalogien ja muiden menestyksen tuottamat odotusten kuilut saavat aikuiset pulaan, mitä se tekee lapsille? Tästä myös Ware on huolissaan, ja kuuluttaakin realististen odotusten ja erilaisen tukemisen tärkeyttä. Tilanne jossa todellisuutta tarvitsee totuutta vääristellen kaunistella, jotta toinen olisi tyytyväinen, on huono tilanne.
Voiko samaa ajattelua soveltaa tiimioppimiseen? Tiimiyrittäjänä minulla on usein hyvin romantisoitu kuva omasta tiimistäni. Me ollaan parhaita, taitavimpia ja silkkaa taikuutta. Kuitenkaan aina kaikki ei mene niin kuin tahtoisi, mitä sitten tehdään? Konfliktien välttely ja heikkouksien piilottelu on kuin täyttäisi olohuonetta ämpäreillä kattovuodon korjaamisen sijaan. Ennen pitkää on vain huone täynnä vesiämpäreitä ja vuoto vaan yltyy.
Ollaan rehellisiä toisillemme hyvässä ja pahassa. Tunnistetaan ongelmat ja korjataan ne, opetellaan olemaan iloisia toistemme onnistumisista, jos vain mahdollista. Puhutaan avoimesti myös ikävistä tuntemuksista ja pettymyksistä. Etsitään mielummin kauneutta todellisuudesta, kuin maskeerataan ongelmia piiloon.
